Nyt mulla on tiejosa oma kämppä (vuokra tosin, loppuelämän velekaan en oo vieläkään itelleni hankkinu), työ ja muutkin normatiivisen elämän perusraaka-aineet. Mitä nyt? Ku on opiskellu n+ vuotta ja oottanu aina että elämä alakaa tulevaisuuesa, niin on shokki yhtäkkiä huomata että opinnot on ohi, ja elämä uhkaa siirtyä jumittumistillaan, josa mennään joka päivä sammaan aikaa töihin ja tehhään samat ruttiinit, samat viikonloppuohojelmat ja matkustettaan vain parin viikon lomamatkalle vuojesa - jos sitäkään.
Jos eellisvuotena kävin vähintään kerran kuukauesa ulukomailla, niin nyt sitten en tosiaan voi suunnitella mittään pitempiaikasia matkoja seuraavan vuojen aikana. Nyt voi vaan sanua että nyyh nyyh ensimmäisen maailiman ongelmat, ku ei oo oikeita ongelmia kuten raha- ja asuntopula niin voi alakaa nyyhkimään itsensätotteuttamisen ja elämäntarkotuksen puutteita. Mutta en ole tosiaan luotu valakokaulustyöläiseksi, vaikka olenki jotenki onnistunu elämän siihen kuntoon että muutan keskustaan ja menen joka aamu töihin Itä-Malmille lattea juovien ökyjen ympäristöön.
Huomasin myös että mun tuttavapiiri täälä koostuu täysin valakoihosista heteroista cis-sukupuolisista pohojoimaalaisista. Että aika rajottuneisa piireisä eletään. Eilen kävin ostamasa pyörän kakkosluokan kansalaisten asuttamasa lähiösä, josa kaupan myyjillä oli huivit pääsä ja kaikki puhu turkkia. Mutta niinpä neki hengailee vaan omankaltastensa kansa.
Ilimottauvuin vappaaehtoseksi paikallisen seta:n hbtq-turvapaikanhenkilöitten tukihenkilöksi. Saapa nähä tulleeko siitä hommasta mittään. Tai milloin pääsä räjähtää keskiluokkanen elämä ja irtisannouvun, otan menolipun Uzbekistaniin ja haen syvällisempää elämäntarkotusta ympäristöstä, josa perustarpeita ei oo tyyjytetty samalla tavalla ku täälä.
