Perästä kuuluu, sano torventekijä

Rupesin taas bloggaaman ilimanaikosista asioista. Huomasin, etten mää oo pitkään aikaan kirijottanut mittään ja siihen alakaa tulla jo aikamoinen kynnys. Huomasin myös etten ossaa puhua oikein minkäännäköstä suomia ennää, kirijakieli tuntuu vieraalta kieleltä ja tämä alakuperräismurre tuntuu unohtunneen niin että se näyttää täsä vaiheesa vielä aivan hirviältä. Ehkä jos kirjottelen jonku aikaa niin voin sitte tehä päätöksen siitä onko tämä murre kirijotusmielesä aivan käyttökelevoton vai yhtä ok ku se ns. kirijakielikin jota eelisisä blokkeisa oon käyttänyt.

Mikä siinä onki että pohojanmaan murteesta tullee heti mieleen semmoset hirviät perttisalovaarat ja muut lupsakat huumoriveikot jokka kyllä lähinnä enemmän raiskaa murretta ku tekkee siitä vakavastiotettavan. Eikäpä tuota kaunokirijallisuutta muutenkaan niin kauhiast löyvy murteilla, ei oo tottunu kuulemaan niitä niin siitä tekstistä ei jää mittään muuta mieleen ku että murre oli hirviä. Mainitaan vaikka esimerkiksi tämä runnoilija Heli Laaksonen jonka kieli ainakin meikäläisen korvaan kalakahtaa aika kovasti.

Oon myös miettinyt sitä, että jos oikein yrittämällä yritän puhua murteella niin sitä alakaa jopa liiotella, ku ei ennää muista miten leviästi sitä ennen ruukas puhua. Sitä alakaa matkia lähinnä ommaa isäukkoaan jonka kielenkäyttö ei muutenkaan niin kauhian lahajakasta oo, tais sillä olla joku viitonen äijinkielesä kansakoulusa. Aatelkaapa jos yliopistosaki luennoihtija alakas puhhuun tämmösellä murteella, eihän siinä kukkaan pystys ennää keskittymmään ite asiaan. Siksi ehkä itekki alloin Keski-Suomesa lievistelemään murrettani ja kajotin sen lopulta melekeen kokonaan, ku porukka vaan naureskeli ku alloin selevittämään jottain vakavaa asiaa ekstravokkaaleilla ja iliman ns. vierasperäsiä konsonantteja.